12 toukokuu, 2026
Keniassa monilta matalan tulotason alueilta ja kaupunkien laitamilla asuvilta ihmisiltä puuttuu edelleen pääsy turvalliseen juomaveteen julkisten vesilaitosten kautta. Sama ongelma koskee monia muitakin kehittyviä maita. Tekniikan tohtori Japheth Koros on tutkinut, miten pienimuotoiset vesipalveluntuottajat paikkaavat tätä puutetta ja millaista tukea ne tarvitsevat, jotta niiden toiminta olisi kestävää.
Koros väitteli Tampereen yliopistosta joulukuussa 2025. Ennen väitöstutkimustaan ja sen aikana hän työskenteli hankkeissa, jotka liittyivät vesivarojen suojeluun ja yhteisöjen osaamisen vahvistamiseen Keniassa ja Tansaniassa. Työnsä kautta hän näki sekä yhteisöjen vahvan potentiaalin että ne rajat, joihin ilman vahvempaa julkista tukea törmätään.
“Huomasin, että kansalaisilla on merkittävä potentiaali muuttaa sitä, miten vettä hallitaan”, Koros sanoo. “Mutta todellista vaikutusta syntyy vain silloin, kun mukana on suoraa tukea ja yhteistyötä julkisen sektorin kanssa.”
Erkki Paasikiven säätiö on tukenut Japheth Korosin väitöskirjatutkimusta vuosina 2021–2025. Säätiön tavoitteena on maailma, jossa puhdasta vettä riittää kaikille. Tavoitteen edistämiseen tarvitaan teknisten ratkaisujen ohella myös syvällistä ymmärrystä paikallisista konteksteista, yhteiskunnallisia innovaatioita ja rakenteellisia muutoksia. Korosin tutkimus tuo tähän konkreettisia näkökulmia.
Koros keskittyi tutkimuksessaan pienimuotoisiin vesipalveluntuottajiin, jotka toimivat Kenian kaupunkialueilla. Tällaisia toimijoita voivat olla esimerkiksi porakaivon omistavat yksityishenkilöt, asukasyhdistykset, osuuskunnat, yhteisöpohjaiset organisaatiot, kirkot tai kansalaisjärjestöt. Niitä yhdistää se, että ne tarjoavat vettä alueilla, joille julkisten vesilaitosten verkosto ei useinkaan ulotu.
Korosin mukaan niiden rooli on erityisen tärkeä matalan tulotason alueilla ja kaupunkien reuna-alueilla.
Tutkimus osoittaa, että näillä toimijoilla on myös selviä vahvuuksia. Koska järjestelmät ovat pieniä ja tiiviisti sidoksissa paikallisyhteisöihin, niitä pidetään usein luotettavina. Vesihävikki on myös yleensä vähäistä verrattuna suuriin kunnallisiin järjestelmiin.
“Niitä pidetään hyvin luotettavina”, Koros sanoo. “Jotkut pitävät niitä jopa luotettavampina kuin kunnallisia vesipalveluja.”
Samaan aikaan toimijoilla on myös merkittäviä haasteita. Monilta puuttuu riittävä teknologia, tekninen osaaminen ja asianmukainen vedenkäsittelykapasiteetti. Tuotantokustannukset ovat korkeat, ja toimintaa joudutaan usein pyörittämään ilman sellaista tukea, rahoitusta tai koulutusta, joka auttaisi palveluiden kehittämisessä.
Yksi Korosin tutkimuksen keskeisistä havainnoista on, että kyse ei ole vain teknisestä ongelmasta vaan myös eriarvoisuudesta. Nykyiset politiikka- ja lupajärjestelmät on rakennettu suurempia vesilaitoksia varten, joilla on enemmän resursseja ja vahvemmat vakiintuneet toimintamallit. Pienet yhteisölähtöiset toimijat eivät useinkaan pysty täyttämään näitä vaatimuksia, vaikka ne palvelevat ihmisiä, joilla ei muuten olisi palvelua lainkaan.
“Pienimuotoisia vesipalveluntuottajia tukeva toimintaympäristö puuttuu”, Koros sanoo.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikkein köyhimmät yhteisöt voivat jäädä heikompien järjestelmien varaan ilman riittävää julkista tukea. Korosin mukaan hallitusten pitäisi tarkastella asiaa ennen kaikkea yhdenvertaisuuden näkökulmasta.
“Hallituksen pitäisi asettaa tavoitteeksi, että turvallista juomavettä on saatavilla myös viimeiselle ihmiselle – kaikkein köyhimmälle ihmiselle”, hän sanoo. “Kun asiaa katsotaan siitä näkökulmasta, aletaan pohtia, miten matalan tulotason alueilla toimivia tahoja voidaan vahvistaa.”
Usein juuri nämä tahot ovat niitä pienimuotoisia vesipalveluntuottajia, jotka jo nyt huolehtivat veden saannista paikallisyhteisöissä.
Korosin mukaan pienimuotoisia vesipalveluntuottajia ei pidä jättää selviytymään yksin. Sen sijaan ne tarvitsevat realistisempaa sääntelyä, parempaa yhteistyötä julkisen vallan kanssa, teknistä koulutusta ja joissain tapauksissa myös taloudellista tukea. Alueilla, joilla puhtaasti kaupallinen toimintamalli ei voi toimia, julkinen tuki on tarpeen palvelun laadun parantamiseksi ja eriarvoisuuden vähentämiseksi.
Vaikka ratkaisut vaihtelevat maittain, Korosin mukaan kysymys on ajankohtainen myös Kenian ulkopuolella. Monilla nopeasti kasvavilla kaupunkialueilla Afrikassa yhteisöt ovat jo ryhtyneet toimimaan siellä, missä julkiset järjestelmät eivät pysy kasvun mukana. Hänen tutkimuksensa viittaa siihen, että näitä toimijoita ei pitäisi nähdä vain epävirallisina tai marginaalisina, vaan niiden merkitys pitäisi tunnistaa ja niiden toimintaa vahvistaa.